"En tiedä", vastasi Clayton. "Jos hän elää ja tämä sade toivuttaa hänet…" mutta hän keskeytti puheensa siihen, muistaen liian myöhään, ettei saanut lisätä kauhuja, joita tyttö jo oli kestänyt.
Tämä arvasi kuitenkin, mitä hän oli aikonut sanoa.
"Missä hän on?" kysyi hän.
Clayton nyökäytti päätänsä veneen pohjalla lojuvaa venäläistä kohti.
Kotvan aikaan ei kumpikaan puhunut.
"Koetan, voinko hänet toinnuttaa", sanoi Clayton vihdoin.
"Älä", kuiskasi tyttö ojentaen pidättävän käden häntä kohti. "Älä tee sitä — hän tappaa sinut, kun vesi on häntä voimistanut. Jos hän on kuolemaisillaan, anna hänen kuolla. Älä jätä minua yksikseni tähän veneeseen sen pedon kanssa."
Clayton epäröitsi. Hänen kunniantuntonsa vaati, että hän yrittäisi pelastaa Thuranin, ja oli myöskin mahdollista, että venäläinen ei enää ollut inhimillisen avun ulottuvilla. Ei ollut kunniatonta sitä toivoa. Siinä istuessaan ristiriitaisten ajatustensa riuhtomana hän sattui kohottamaan silmänsä miehen ruumiista ja, vilkaistuaan veneen laidan yli, horjui heikkona pystyyn riemusta huudahtaen.
"Maata, Jane!" lausui hän halkeilleiden huuliensa välistä miltei kirkaisemalla. "Kiitos Jumalalle, maata!"
Tyttökin katsoi, ja siellä tuskin sadan metrin päässä hän näki keltaisen rantahietikon ja sen takana troopillisen viidakon rehevän kasvullisuuden.
"Nyt voit hänet toinnuttaa", sanoi Jane Porter, sillä häntäkin oli omatunto soimaillut siksi, että hän oli päättänyt estää Claytonia antamasta apua heidän toverilleen. Tarvittiin runsas puolitunti, ennenkuin venäläinen kylliksi ilmaisi palaavan tajunnan oireita avatakseen silmänsä, ja vasta jonkun aikaa myöhemmin he saattoivat tehdä hänet tietoiseksi hyvästä onnestaan. Silloin raappi vene jo heikosti matalikon hiekkaista pohjaa.