Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle. Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta huoneeseen.
Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.
"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli — kaikki, paitsi tämä huone."
"Miksi ne pelkäävät tulla tänne?" kysyi Tarzan.
"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat eläviä — jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat kaappaisivat hänet uhrikseen."
"Entä sinä?" kysyi apinamies.
"Minä olen ylipapitar — minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin tänne turvallisesti astua."
"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen tytön kummallista vakaumusta.
Neitonen katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti. Sitten hän vastasi:
"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita — sen uskonnon mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo — eikä kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."