Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.
Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä. Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät. Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien kuvotusta.
Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin, puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet. Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta, joiden välitse häntä oli laahattu.
Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.
Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti, samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä lopun päivää.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä tavalla näiden ihmispetojen vallassa.
Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin, mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.
Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa — pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.
* * * * *