Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken avattu sydämenhaava tuottaa.
Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen rajun ja villin vimman vallassa.
Hän oli nähnyt toivomansa naisen — oman — puolisonsa — toisen syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.
Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja hiljaisuudessa.
Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi — siitä hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat tulossa amfiteatteria kohti.
Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella, ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.
Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla aukeaman sisäpuolelle.
Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa. Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.
Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet — eräiden apinain muisti ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.
Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, — niiden edellinen päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan. Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.