Hän astui Tarzanin luo ja laski pehmeän ja vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä näen varmaankin unta ja hetkisen perästä minun on herättävä ja saan nähdä kauhean veitsen laskeutuvan rintaani kohti, — suutele minua, rakkaani, edes kerran, ennenkuin unennäköni katoaa ainiaaksi."
Apinain Tarzan ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän otti rakastamansa tytön vahvoille käsivarsilleen eikä suudellut häntä ainoastaan kerran, vaan sata kertaa, kunnes tyttö läähätti hengästyneenä. Mutta kun Tarzan lopetti, kietoi neitonen käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa vieläkin omiansa vasten.
"Olenko minä todellakin elossa vai olenko minä vain uni?" kysyi apinamies.
"Jollet sinä ole elossa, oma armaani", vastasi tyttö, "niin rukoilen, että saan tässä kuolla ennenkuin herään viimeisten valveellisten hetkieni kauheaan todellisuuteen".
Hetkisen olivat molemmat ääneti, katsellen toisiaan silmiin ikäänkuin kumpikin vielä olisi epäillyt saavuttamansa ihmeellisen onnen todellisuutta. Menneisyys kaikkine kamaline pettymyksineen ja kauhuineen oli unohdettu, tulevaisuus ei kuulunut heille, mutta nykyisyys — ah, se oli heidän, eikä kukaan voinut sitä heiltä riistää! Tyttö katkaisi ensimmäisenä tämän suloisen äänettömyyden.
"Mihin olemme matkalla, rakkaani?" kysyi hän. "Mitä me nyt teemme?"
"Mihin sinä mieluimmin haluaisit mennä?" kysyi Tarzan. "Mitä sinä mieluimmin tahtoisit tehtävän?"
"Mennä sinne, mihin sinä menet, oma armaani; tehdä, mitä sinä parhaaksi näet", vastasi tyttö.
"Entä Clayton?" kysyi Tarzan. Hetkiseksi hän oli unohtanut, että maan päällä oli muitakin kuin he kaksi. "Me olemme unohtaneet sinun puolisosi."