"Jumalan kiitos!" huudahti apinamies soluen puusta maahan pienelle ruohoiselle aukeamalle puron partaalle. "Ehdin sittenkin ajoissa."
"Ajoissa? Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö.
"Ajoissa pelastaakseni sinut alttarilla kuolemasta, rakkaani", vastasi toinen. "Etkö muista?"
"Pelastaaksesi minut kuolemasta?" kysyi tyttö hämillään. "Emmekö molemmat ole kuolleita, rakas Tarzan?"
Apinamies oli nyt laskenut hänet ruoholle tukien hänen selkänsä ison puun runkoa vasten. Tämän kysymyksen kuullessaan hän astahti taaksepäin voidakseen paremmin nähdä tytön kasvot.
"Kuolleita!" toisti hän ja nauroi. "Sinä et ole kuollut, Jane, ja jos palaisit Oparin kaupunkiin ja kysyisit siellä asuvilta, kertoisivat he sinulle, etten minä myöskään ollut kuollut vielä jokunen tunti sitten. Ei, rakkaani, me olemme molemmat hyvin eläviä."
"Sekä Hazel että herra Thuran kertoivat minulle sinun pudonneen mereen monen penikulman päässä maasta", intti tyttö ikäänkuin vakuuttaakseen hänelle, että hänen tosiaan täytyi olla kuollut. "Sanoivat, että siitä ei ollut epäilystäkään ja että vieläkin vähemmin oli toivoa sinun eloonjäämisestäsi tai pelastumisestasi."
"Kuinka voin saada sinut uskomaan, että minä en ole aave?" kysyi Tarzan naurahtaen. "Minut juuri se herttainen herra Thuran tyrkkäsi mereen, mutta minä en hukkunut — kerron sen kaikki sinulle vähän myöhemmin — ja tässä minä nyt olen jotakuinkin samana villinä kuin minuun ensi kertaa tutustuessasi, Jane Porter."
Tyttö nousi verkalleen seisaallensa ja astui häntä kohti.
"En voi sitä vieläkään uskoa", mutisi hän. "Sellainen onni ei voi olla todellista kaikkien niiden kamalien asiain jälkeen, joita olen kokenut näinä kauheina kuukausina, sittenkun Lady Alice upposi."