"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan — että Rue Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".
"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."
"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin, vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se teistä maistuu?"
"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse", vastasi toinen synkästi.
Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi kohtaus voisi sattua.
"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä. Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän Rue Maulen jutun. Mennään!"
Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.
Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla. Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.
"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä konstaapelit — käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.
"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.