Kun Tarzan astui verkalleen tupakkahuonetta kohti, tapasi hän odottamatta kaksi miestä innokkaasti kuiskailemassa juuri ulkopuolella. Hän ei olisi viitsinyt kiinnittää heihin edes ohimenevää huomiota, jollei toinen miehistä olisi luonut häntä kohti omituista syyntuntoista katsetta. He muistuttivat Tarzanille hänen Pariisin teattereissa näkemiään melodraamallisia lurjuksia. Molemmat olivat kovin tummaihoiset, mikä olkapäiden kohautusten ja heidän ilmeistä juonittelua todistavien salaperäisten katseittensa ohella teki samanlaisuuden vielä silmäänpistävämmäksi.
Tarzan astui tupakkahuoneeseen ja etsi itselleen tuolin hiukan erillään muista siellä olijoista. Hän ei tuntenut olevansa puhetuulella, ja absinttiansa imeskellessään hän mietti jokseenkin haikeana elämänsä viimeksi kuluneita viikkoja. Tuon tuostakin hän ajatteli, oliko tehnyt viisaasti luovuttaessaan esikoisoikeutensa miehelle, jolle ei ollut mitään velkaa. Oli kyllä totta, että hän piti Claytonista, mutta — ah, eihän siitä ollut puhe. Ei hän William Cecil Claytonin, Greystoken loordin, tähden ollut syntyperäänsä kieltänyt. Hän oli niin tehnyt sen naisen vuoksi, jota sekä hän että Clayton rakastivat ja jonka omituinen kohtalon oikku oli antanut Claytonille eikä hänelle.
Se, että tyttö rakasti häntä itseään, teki asian kaksin verroin vaikeammaksi, mutta hän tiesi, että hän ei olisi voinut tehdä mitään vähempää kuin tuona iltana teki pienellä rautatieasemalla etäisessä Wisconsinin metsäseudussa. Hänestä oli Janen onni kaikkein tärkeintä, ja hänen lyhyt kokemuksensa sivistyksen ja sivistyneiden ihmisten piirissä oli opettanut hänelle, että elämä rahatta ja ilman yhteiskunnallista asemaa oli useimmille heistä sietämätöntä.
Jane Porter oli syntymästään tottunut kumpaankin, ja jos Tarzan olisi ne riistänyt hänen tulevalta puolisoltaan, olisi se epäilemättä syössyt, hänet kurjuuteen ja kärsimyksiinkin. Että tyttö olisi hylännyt Claytonin, sitten kun tämä kerran olisi menettänyt arvonimensä ja tiluksensa, ei juolahtanut Tarzanin mieleenkään, sillä hän uskoi muissa samaan suoraan rehellisyyteen, joka oli niin ominaista hänelle itselleen. Eikä hän tässä tapauksessa ollutkaan erehtynyt. Jos mikään olisi voinut lujemmin sitoa Janen siihen lupaukseen, jonka hän oli Claytonille antanut, niin tuollaisen onnettomuuden kohtaaminen tai jokin muu senlaatuinen seikka olisi sen tehnyt.
Tarzanin ajatukset liitelivät menneisyydestä tulevaisuuteen. Hän koetti mielihyvän tuntein ajatella paluutaan viidakkoon, jossa oli syntynyt ja poikavuotensa viettänyt — julmaan, villiin viidakkoon, jossa hän oli kuluttanut kaksikymmentä kahdestakolmatta ikävuodestaan. Mutta kuka tai mikä kaikesta tuosta äärettömän kirjavasta aarniometsän elämästä olisi hänen paluutaan tervehtimässä? Ei kukaan. Ainoastaan Tantoria, norsua, saattoi nimittää ystäväksi. Muut joko ahdistaisivat häntä tai pakenisivat hänen tieltään, niinkuin niillä oli ennenkin ollut tapana.
Eivät edes hänen oman heimonsa apinat ojentaisi hänelle toveruuden kättä. Jollei sivistys ollut tehnyt mitään muuta Apinain Tarzanille, oli se toki johonkin määrin opettanut hänet kaipaamaan hänen omaan lajiinsa kuuluvien olentojen seuraa ja vilpittömällä riemulla nauttimaan toveruuden viehkeästä lämmöstä. Ja samassa suhteessa se teki muunlaatuisen elämän hänelle vastenmieliseksi. Vaikeata oli kuvitella maailmaa ilman ystävää — ilman elävää olentoa, joka puhui Tarzanille niin rakkaiksi käyneitä outoja, uusia kieliä. Niinpä hän ei tuntenutkaan suurta nautintoa ajatellessaan sitä tulevaisuutta, jonka oli itselleen suunnitellut.
Kun hän siinä mietiskeli savukettaan poltellen, osuivat hänen silmänsä edessä olevaan kuvastimeen, ja siinä hän näki heijastuksen pöydästä, jonka ääressä neljä miestä istui korttia pelaamassa. Samassa yksi heistä nousi lähteäkseen, jolloin eräs toinen lähestyi ja, kuten Tarzan saattoi huomata, tarjoutui kohteliaasti täyttämään tyhjän tuolin, jotta peli ei keskeytyisi. Hän oli pienempi niistä kahdesta, joiden Tarzan oli kuullut kuiskailevan ihan tupakkahuoneen edessä ulkopuolella.
Tämä seikka herättikin Tarzanissa hiukan mielenkiintoa, ja siksipä hän tulevaisuuttansa miettiessään tarkkasi kuvastimesta takanaan pöydän ääressä istuvia pelaajia. Paitsi äsken peliin yhtynyttä tiesi Tarzan vain yhden pelaajan nimen, sen, joka istui vastapäätä uutta tulokasta. Hän oli kreivi Raoul de Coude, jonka ylen huomaavainen ravintolanpitäjä oli maininnut arvokkaimpain matkustajien joukossa, kuvaillen hänet korkeassa asemassa olevaksi, Ranskan sotaministerin viralliseen seurapiiriin kuuluvaksi mieheksi.
Äkkiä kiintyi Tarzanin huomio lasin heijastamaan kuvaan. Toinen tummaverinen vehkeilijä oli astunut sisälle ja seisoi kreivin tuolin takana. Tarzan näki hänen kääntyvän vilkaisemaan ympärilleen, mutta hänen silmänsä eivät viipyneet kyllin kauan kuvastimessa, jotta olisi voinut havaita Tarzanin silmien tarkkaavan ilmeen. Salavihkaa veti mies jotakin taskustaan. Tarzan ei voinut eroittaa, mikä esine se oli, sillä miehen käsi peitti sen.
Verkalleen läheni käsi kreiviä, ja sitten tuo esine sujautettiin hyvin näppärästi kreivin taskuun. Mies jäi yhä seisomaan paikalle, jolta voi nähdä ranskalaisen kortit. Tarzan oli ymmällä, mutta hänen mielenkiintonsa oli nyt täydelleen herännyt eikä häneltä enää jäänyt ainoakaan yksityiskohta huomaamatta.