Hazel Strong oli masentuneena. Kahteen päivään hän ei lähtenyt hytistään ja vihdoin kannelle saapuessaan hän oli kovin riutunut ja kalpea ja hänellä oli isot mustat renkaat silmien alla. Oli kuin hän valvoessaan tai nukkuessaan yhäti näkisi tumman ruumiin nopeasti ja äänettömästi putoavan kylmään, julmaan mereen.
Pian sen jälkeen kun hän taas ilmestyi kannelle, liittyi herra Thuran hänen seuraansa ystävällisesti ilmaisten pahoittelunsa.
"Oh, se oli kauheaa, neiti Strong", sanoi hän. "En voi saada sitä mielestäni."
"Enkä minä", vastasi tyttö väsyneesti. "Minusta tuntuu että hänet olisi voitu pelastaa, jos olisin antanut hälytyksen."
"Ette saa moittia itseänne, paras neiti Strong", pyysi herra Thuran. "Se ei suinkaan ollut teidän syynne. Jokainen muu olisi menetellyt niinkuin tekin. Kuka olisi tullut ajatelleeksi havaitessaan jotakin putoavan laivasta mereen, että sen ehdottomasti täytyi olla ihminen? Eikä tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka olisitte hälyttänytkin. Jonkun aikaa olisi epäilty teidän kertomustanne, pidetty vain hermostuneen naisen harha-aistimuksena. Ja jos olisitte itsepintaisesti pysynyt päätöksessänne, olisi jo ollut liian myöhäistä pelastaa hänet silloin, kun laiva olisi ehditty pysähdyttää, pelastusveneet laskea ja soutaa niillä kilometrittäni taaksepäin etsimään paikkaa, missä murhenäytelmä tapahtui. Ei, ette saa moittia itseänne. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan meistä poloisen herra Caldwellin hyväksi — olitte ainoa, joka häntä kaipasitte. Tehän panitte etsinnän toimeen."
Tyttö ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan hänen ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistaan. Herra Thuran oli hänen seurassaan usein — melkein alati — tästäpuoleen matkan loppuun asti ja tyttö alkoi pitää hänestä tosiaankin varsin paljon. Herra Thuran oli saanut tietää, että kaunis neiti Strong Baltimoresta oli ameriikkalainen perijätär — kovin varakas tyttö jo itsessäänkin ja myöhemmin perivä niin suuren omaisuuden, että näiden mahdollisuuksien ajatteleminen sai herra Thuranin pidättelemään henkeänsä, — ja koska hän vietti suurimman osan ajastaan noissa hauskoissa mielikuvissa, oli siis ihme, että hän ollenkaan hengitti.
Herra Thuranin aikomus oli ollut lähteä laivasta ensimmäisessä satamassa, johon he laskivat Tarzanin katoamisen jälkeen. Eikö hänellä ollut lakkarissaan se, mitä varten hän oli lähtenyt matkalle juuri tällä laivalla? Mikään ei enää pidätellyt häntä täällä. Hän ei voinut kyllin nopeasti palata mannermaalle, astuakseen ensimmäiseen. Pietariin vievään pikajunaan.
Mutta nyt oli toinen tuuma herännyt ja tunki nopeasti hänen alkuperäiset aikomuksensa tieltään. Tuolle ameriikkalaiselle omaisuudelle ei saattanut nyrpistää nenäänsä eikä ollut sen omistajatarkaan suinkaan vähemmän viehättävä.
Sapristi! Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa. — Ja niin Rokoff itsekin herättäisi hänen omaisuutensa avulla.
Sittenkun herra Thuran oli mielikuvituksessaan tuhlannut muutamia miljoonia dollareita, havaitsi hän sen homman niin peräti mieleisekseen, että tahtoi jatkaa matkaa Kap-kaupunkiin asti, äkkiä tullen siihen päätökseen, että hänellä oli siellä tärkeitä tehtäviä, joiden hoitamiseen saattoi kulua jonkun aikaa.