Herra Thuran oli sattumalta kuullut vihjaistavan jostakin, mikä saattoi olla seurauksena tästä loordi Tenningtonin huvialuksen odottamattomasta vierailusta, ja hän halusi olla siinä mukana. Kerran, kun hän oli yksinään englantilaisen kanssa, käytti hän tilaisuutta tehdäkseen aivan selväksi, että hänen kihlauksensa neiti Strongin kanssa julkaistaisiin heti kun olivat palanneet Ameriikkaan. "Mutta ei sanaakaan siitä, paras loordi, ei sanaakaan siitä!"
"Olkaa huoleti, minä kyllä käsitän, hyvä ystävä", oli Tennington vastannut. "Mutta teitä täytyy onnitella — repäisevä tyttö, niin, tosiaan."
Seuraavana päivänä se tapahtui. Rouva Strong, Hazel ja herra Thuran olivat loordi Tenningtonin vieraina hänen huvialuksessaan. Rouva Strong oli kertonut heille, kuinka hauskaa hänellä oli ollut Kap-kaupungissa oleskellessaan ja kuinka ikävää oli, että hän oli juuri saanut asianajajiltaan Baltimoresta kirjeen, joka pakoitti hänet lopettamaan vierailunsa ennemmin kuin oli aikonut.
"Milloin te lähdette?" kysyi Tennington.
"Viikon ensimmäisenä päivänä luullakseni", vastasi rouva.
"Niinkö?" huudahti herra Thuran. "Onpa minulla hyvä onni. Minullekin on käynyt tarpeelliseksi heti palata, ja nyt minulla on kunnia seurata ja palvella teitä."
"Te olette kovin ystävällinen, herra Thuran", vastasi rouva Strong.
"Olemme oikein iloiset saadessamme asettua teidän suojaukseenne."
Mutta sydämensä pohjalla hänellä oli toivomus, että hänestä
pääsisivät. Miksi — sitä hän ei itsekään tiennyt.
"Jumaliste!" huudahti loordi Tennington hetkistä myöhemmin. "Veikeä tuuma, jumaliste!"
"Niin, Tennington, tietysti", rohkeni Clayton huomauttaa; "täytyyhän sen olla veikeä, koska se on sinun keksimäsi, mutta mikä hiidessä se sitten on? Aiotko purjehtia etelänavan kautta Kiinaan?"
"Oh, kuulehan, Clayton", vastasi Tennington, "älä viitsi olla niin tyly toverille siksi, että et tullut tätä retkeä itse ehdottaneeksi. Olet jurotellut ihan matkan alusta asti.