"Ei, herraseni", jatkoi hän, "se on veikeä tuuma, kuten kaikki myöntänette. Aion viedä rouva Strongin ja neiti Strongin ja Thuranin myös, jos hän tahtoo tulla, Englantiin asti meidän kanssamme huvialuksella. No, eikö se ole oiva tuuma?"
"Suo anteeksi, Tenny, vanha veikko", huudahti Clayton. "Se on kyllä oiva tuuma, jota tosiaan en olisi sinulta odottanut. Oletko aivan varma, että se on omintakeinenkin?"
"Ja me lähdemme matkalle viikon ensimmäisenä päivänä tai milloin muutoin teille vain sopii, rouva Strong", päätti jalomielinen englantilainen, ikäänkuin asia olisi jo kokonaan järjestetty, lähtöpäivä vain vielä määräämättä.
"Hyväinen aika, lordi Tennington, ettehän ole antanut meille tilaisuutta edes kiittää teitä, vielä vähemmin päättää, onko meille mahdollista vastaanottaa jalomielinen kutsunne", sanoi rouva Strong.
"Tietysti te tulette", vastasi Tennington. "Teille tulee yhtä hauskaa kuin konsaan matkustajalaivassa ja aivan yhtä mukava olo, ja kaikkihan me teitä toivomme mukaamme emmekä pidä kieltoa vastauksena."
Ja niin päätettiin, että he lähtisivät satamasta seuraavana maanantaina.
Kahta päivää myöhemmin istuivat tytöt Hazelin hytissä katsellen muutamia kuvia, jotka hän oli Kap-kaupungissa viimeistellyt. Siinä oli kaikki valokuvat, jotka hän oli ottanut siitä asti kun lähti Ameriikasta, ja neitosille ne olivat hyvin mielenkiintoisia. Jane teki monta kysymystä, ja Hazel lateli tulvanaan huomautuksiaan ja selityksiään eri paikoista ja henkilöittä.
"Ja tässä", sanoi hän äkkiä, "tässä on mies, jonka sinä tunnet. Olen niin usein aikonut kysellä sinulta siitä poloisesta, mutta en ole koskaan joutunut sitä ajattelemaan, kun olemme olleet yhdessä." Hän piti kädessään pientä kuvaa niin, että Jane ei nähnyt miehen kasvoja, jota se esitti.
"Hänen nimensä oli John Caldwell", jatkoi Hazel. "Muistatko häntä?
Hän sanoi tavanneensa sinut Ameriikassa. Hän oli englantilainen."
"En voi muistaa nimeä", sanoi Jane. "Näytähän minulle kuva."