Kauhusta heikkona vaipui Rokoff väristen kanootin pohjalle. Hetken aikaan hän ei voinut käsittää suurta onneansa — hän näki vain hiljaisen, taistelevan valkoisen miehen hahmon katoavan joen pinnan alle, missä hän saisi kauhean kuoleman pohjan niljakassa mudassa.
Venäläisen ajatuksissa selveni nyt vähitellen, mitä se kaikki merkitsi hänelle, ja sitten väreili helpotuksen ja riemun julma hymy hänen huulillaan. Mutta se loppui lyhyeen, sillä juuri kun hän onnitteli itseään siitä, että hänen nyt oli verrattain turvallista jatkaa matkaansa rannikolle, kuului likeiseltä joenrannalta kamalaa kiljuntaa.
Kun hänen silmänsä etsivät hirveän äänen aiheuttaja, näki hän, että rannalla seisoi kammottavan näköinen pantteri tuijottaen häneen vihasta leimuavin silmin. Sen ympärillä olivat Akutin tuimat apinat ja niiden edessä seisoi jättiläismäinen musta soturi, joka heristi hänelle nyrkkiään, uhaten hänelle hirmuista kuolemaa.
Painajaista muistuttava pako Ugambia alas kolkon joukkion seuratessa veneessäolijaa päivin ja öin, väliin kadonneena kauas viidakon sokkeloihin tuntikausiksi ja kerran kokonaiseksi päiväksi, ilmestyäkseen jälleen seuraamaan häntä julmana, leppymättömänä ja kauhistuttavana, muutti venäläisen vahvasta ja muhkeasta miehestä laihtuneeksi, valkotukkaiseksi, pelosta tutisevaksi olennoksi, ennenkuin lahdelma ja valtameri avautui hänen toivottomien silmiensä eteen.
Hän oli paennut väkirikkaiden kylien ohi. Kerran toisensa jälkeen olivat soturit lähteneet kanooteissaan liikkeelle ottaakseen hänet kiinni, mutta joka kerran oli hirveä eläinjoukko tullut näkyviin ja saanut tyrmistyneet alkuasukkaat kääntymään huutaen rantaan, jossa he pian hävisivät viidakkoon.
Hän ei ollut pakomatkallaan ollenkaan nähnyt Jane Claytonia. Hän ei ollut kertaakaan tavannut nuorta naista sen hetken jälkeen, jolloin hänen kätensä oli joen rannalla tarttunut Janen kanootin keulaköyteen ja hän oli luullut uhrin olevan taas täydellisesti vallassaan, mutta pettynyt hetkeä myöhemmin, kun nuori nainen oli temmannut raskaan pyssyn aluksen pohjalta ja tähdännyt sillä suoraan hänen rintaansa.
Silloin hän oli päästänyt köyden ja nähnyt Janen soluvan jokea alaspäin. Mutta pian jälkeenpäin hän itse oli juossut jokea ylöspäin pientä lisäjokea kohti. Sen suuhun oli kätketty se kanootti, jolla hän oli joukkoineen tullut siihen asti, ajaessaan takaa Janea ja Anderssonia.
Kuinka oli nuoren naisen käynyt?
Venäläisen mielestä oli melkoisen varmaa, että hän oli joutunut joidenkin soturien vangiksi, koska hänen oli täytynyt ajautua useiden kylien ohi matkalla merta kohti. No, nyt hän, Rokoff, ainakin oli vapaa useimmista inhimillisistä vihollisistaan.
Mutta hän olisi ilomielin toivottanut heidät takaisin elävien joukkoon, jos hän sillä tavoin olisi vapautunut niistä uhkaavista ja hurjista olennoista, jotka vainosivat häntä katkeran leppymättömästi, kiljuen ja muristen hänelle joka kerta, kun saivat hänet näkyviinsä. Pantteri hänet täytti suurimmalla kauhulla — hehkuvasilmäinen, julmanaamainen pantteri, jonka irvistelevät leuat ammottivat häntä vastaan päivin ja öin ja jonka tuliset silmät välkkyivät pahaa ennustavina veden poikki viidakkoöiden sysimustasta pimeydestä. Ugambin suun näkeminen täytti Rokoffin uudella toivolla, sillä siellä, lahden keltaisella pinnalla, oli Kincaid ankkurissa. Hän oli lähettänyt joelle lähtiessään pikku höyrylaivan hakemaan hiiliä ja jättänyt sen Paulvitshin huostaan. Hän oli miltei huutaa ääneen helpotuksesta, nähdessään että laiva oli palannut ajoissa pelastamaan hänet.