Hän souti kiihkoisasti laivaa kohti ja nousi välillä pystyyn heiluttaen airoaan ja huutaen kovalla äänellä, herättääkseen laivalla olijain huomiota. Mutta vaikka hän huusikin kovasti, ei hän saanut mitään vastausta äänettömän aluksen kannelta.
Katsahtaessaan pikaisesti taakseen rannalle hän näki murisevan eläinjoukon siellä. Hänen mielestään nuo ihmisenkeltaiset paholaiset saattoivat vielä nytkin keksiä keinon saada hänet kiinni — höyrylaivan kannellakin, jollei siellä ollut ketään karkoittamassa niitä ampuma-asein.
Mitä olikaan voinut tapahtua Kincaidiin jääneille? Missä oli Paulvitsh? Oliko laiva jätetty autioksi ja oliko sittenkin hänen osanaan sortua siihen kamalaan kohtaloon, jota hän oli paennut näinä hirveinä päivinä ja öinä? Hän värisi kuten se, joka jo tuntee kuoleman kylmän kouristuksen.
Mutta hän souti yhä edelleen epätoivoisen kiihkeästi höyrylaivaa kohti, ja lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kanootin keula tömähti Kincaidin kylkeä vastaan. Laivan sivulla riippui nuoraportaat, mutta kun venäläinen tarttui niihin noustakseen kannelle, kuuli hän ylhäältä varoitushuudon ja katsoessaan ylös näki uhkaavan, kylmän kiväärinsuun edessään.
Kun Jane Claytonin oli onnistunut pyssy Rokoffin rintaa kohti ojennettuna pidättää tätä, kunnes hänen kanoottinsa oli ajautunut Ugambille saavuttamattomiin, oli hän kiireesti soutanut aluksensa nopeimpaan vuolteeseen. Pitkinä päivinä ja väsyttävinä öinä oli hän pysyttänyt alustaan joen vuolaimmassa kohdassa, päivän kuumimpia tunteja lukuunottamatta, jolloin hän tavallisesti oli ajautunut virran mukana maaten pitkällään kanootin pohjalla suuren palmunlehvän suojellessa kasvoja auringolta.
Ainoastaan täten hän sai lepoa matkalla; toisinaan hän koetti yhtä mittaa lisätä aluksen vauhtia meloen raskaalla airolla.
Rokoff taas oli hyvin vähän käyttänyt järkeään paetessaan pitkin Ugambia, joten hänen aluksensa oli useinkin solunut hitaasti virtaaviin pyörrepaikkoihin, hän kun tavallisesti kulki likeltä sitä rantaa, joka oli kauimpana paikasta, missä kauhea eläinjoukko ajoi takaa ja uhkasi häntä.
Näin ollen, vaikka hän oli lähtenyt joelle vain vähän aikaa nuoren naisen jälkeen, oli tämä kuitenkin ehtinyt lahdelle kaksi tuntia ennen häntä. Kun Jane Clayton oli ensin nähnyt ankkuroidun laivan tyynellä vedenpinnalla, oli hänen sydämensä alkanut kovasti sykkiä toivosta ja kiitollisuudesta. Mutta kun hän tuli likemmäksi alusta ja näki, että se oli Kincaid, muuttui hänen mielihyvänsä mitä suurimmaksi pettymykseksi.
Oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin, sillä virta, joka vei häntä laivaa kohti, oli liian voimakas hänen vastustettavakseen. Hän ei olisi voinut saada raskasta kanoottia virtaa ylöspäin, joten hänen täytyi vain joko koettaa päästä rannalle Kincaidilla olijain näkemättä tai antautua heidän armoilleen — muutoin hän ajautuisi merelle.
Hän käsitti, että rannalla hänellä olisi vain vähän pelastumisen toivoa, sillä hän ei tietänyt, missä oli se ystävällinen mosula-kylä, johon Andersson oli vienyt hänet yön pimeydessä heidän paetessaan Kincaidilta.