Nuorekas ruumis kohottautui puoleksi istualleen. Hymyilevät huulet vääristyivät äkillisen kuolemantuskan kouristuksesta, mutta se ei kuitenkaan ehtinyt tunkeutua valveelliseen tietoisuuteen, ja sitten poika vaipui veltosti taaksepäin sen syvän unen vallassa, josta ei herätä.
Murhaaja astui nopeasti veneeseen uhrinsa viereen. Armottomat kädet tarttuivat kuolleeseen poikaan ja nostivat hänet veneen matalalle laidalle. Pieni sysäys, loiskaus, muutamia laajenevia ympyröitä, jotka mutaisesta pohjasta äkkiä noussut tumma hahmo pian hävitti, ja sitten oli himottu kanootti yksinomaan valkoisen miehen vallassa — hänen, joka oli pahempi villi-ihminen kuin se nuorukainen, jonka hengen hän oli riistänyt.
Irroittaen kiinnitysköyden ja tarttuen airoon Paulvitsh alkoi kuumeisesti meloa alusta Ugambia kohti mahdollisimman kovalla vauhdilla.
Yö oli jo tullut, kun veren tahraaman veneen kokka tuli päävirtaan. Venäläinen pinnisti yhtä mittaa silmiään, turhaan koettaen yhä kasvavassa pimeydessä nähdä niiden mustien varjojen läpi, jotka olivat hänen ja Kincaidin ankkuroimispaikan välillä.
Oliko laiva vielä Ugambin vesillä vai oliko apinamies vihdoinkin pitänyt turvallisena lähteä hiljenevään myrskyyn? Kun Paulvitsh ponnisteli virran mukana eteenpäin, teki hän itselleen nämä kysymykset ja monia muita lisäksi, ollen erikoisesti levoton siitä, kuinka hänen itsensä kävisi vastedes, jos Kincaid olisikin jo lähtenyt pois jättäen hänet villin aarniometsän kauhuille alttiiksi.
Pimeässä näytti soutajasta siltä että hän aivan lensi veden yli, ja hän oli tullut varmaksi siitä, että laiva oli lähtenyt pois ja että hän oli mennyt sen paikan ohi, missä se oli ollut aikaisemmin päivällä. Mutta silloin näkyi hänen edessään laivalyhdyn lepattava valo esiinpistävän niemen takaa, jonka ympäri hän oli juuri päässyt.
Aleksis Paulvitsh saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta. Kincaid ei ollut lähtenyt! Hänellä oli sittenkin mahdollisuus elää ja kostaa.
Hän lakkasi melomasta heti kun näki toivon majakan vilkuttavan edessään. Hän solui hiljaa Ugambin mutaisia vesiä alas, pistäen aironsa silloin tällöin varovasti virtaan, voidakseen ohjata alkeellisen aluksensa laivan kupeelle.
Kun hän tuli likemmäksi, näkyi laivan musta hahmo selvemmin yön pimeydessä. Aluksen kannelta ei kuulunut yhtään ääntä. Paulvitsh lipui kenenkään näkemättä aivan Kincaidin viereen. Yön hiljaisuuden katkaisi vaan raapiva ääni silloin kun kanootin kokka osui laivan kylkeen.
Hermostuneesta kiihtymyksestä vavisten venäläinen jäi paikalleen moniaaksi minuutiksi. Mutta suuresta möhkäleestä hänen yläpuolellaan ei kuulunut mitään ääntä, joka olisi osoittanut, että hänen tulonsa oli huomattu.