Mosula-nuorukaisen liikkeet olivat yhtä hitaita, kun hän ohjasi purtensa suuren puun riippuvien oksien alle — puu näytti painavan jäähyväissuudelman poisrientävän veden pintaan hyväillessään vihreillä lehvillään raukean rakastettunsa pehmeätä pintaa.
Ja pahaa aikova venäläinen makasi käärmeen tavoin suojaavien lehvien keskellä. Julmat, epävakaiset silmät tuijottivat himottuun kanoottiin ja mittailivat sen omistajan vartaloa samalla kun viekkaat aivot punnitsivat valkoisen miehen mahdollisuuksia, jos ruumiillinen ottelu neekerin kanssa kävisi välttämättömäksi.
Vain välttämätön pakko voi saada Aleksis Paulvitshin henkilökohtaiseen otteluun; mutta välttämätön pakkohan häntä nyt ajoi toimimaan.
Oli juuri ja juuri vielä aikaa ehtiä Kincaidille ennen yön tuloa. Eikö tuo musta houkkio lähtisi milloinkaan purrestaan? Paulvitsh väänteli itseään rauhattomasti sinne tänne. Poika haukotteli ja ojenteli itseään. Hän tutki tuskastuttavan huolellisesti nuolia viinessään, koetteli joustaan ja tarkasteli lanneverkossaan olevan metsästyspuukkonsa terää.
Taas hän ojenteli itseään ja haukotteli, katsahti joen rannalle, kohautti hartioitaan ja asettui kanoottinsa pohjalle uinahtamaan hetkiseksi ennenkuin sukeltaisi viidakkoon etsimään saalistaan.
Paulvitsh nousi puoleksi ja tuijotti lihakset jännitettyinä pahaa aavistamatonta uhriaan. Pojan silmäluomet painuivat alas ja sulkeutuivat. Pian hänen rintansa kohoili ja laski rauhallisesti: hän oli vaipunut sikeään uneen. Aika oli tullut!
Venäläinen hiipi varovasti likemmäksi. Muuan oksa rasahti hänen astuessaan sen päälle ja poika liikahti nukkuessaan. Paulvitsh otti revolverinsa ja tähtäsi sillä neekeriä. Hän pysyi hetken ajan aivan liikkumatta, sitten nuorukainen uinahti jälleen rauhallisesti.
Valkoinen mies hiipi likemmäksi. Hän ei tahtonut ampua niin kauan kun oli mahdollista osata harhaan. Pian hän kumartui aivan mosula-pojan yli. Hänen kädessään olevan revolverin kylmä teräs tuli yhä lähemmäksi mitään aavistamattoman pojan rintaa. Nyt se pysähtyi vain muutaman tuuman päähän voimakkaasti sykkivästä sydämestä.
Ainoastaan pieni sormenliike, niin viaton poika olisi iäisyydessä. Ruskealla poskella oli vielä nuoruuden hentoa kukkeutta ja hymy erotti parrattomat huulet raolle. Pidättikö nuoruus ja onnellisuus venäläisen kättä? Korottiko rauhaton omatunto soimaavan äänensä murhaajaa vastaan?
Kaiken sellaisen suhteen oli Aleksis Paulvitsh aivan tunteeton. Pilkkahymy väreili hänen parrakkailla huulillaan, kun etusormi painoi revolverin liipasinta. Kuului kova pamaus. Pieni läpi ilmestyi nukkuvan pojan sydämen kohdalle, pieni läpi, jonka reuna oli ruudin savusta mustunut.