Hän uskoi, että tuuli esti Kincaidia lähtemästä matkaan, ja jos tuulisi iltaan asti, oli hänellä kaikki mahdollisuudet onnistua, sillä hän tiesi, ettei apinamies todennäköisesti yrittäisi purjehtia Ugambin kiemurtelevaa väylää pimeyden laskeuduttua vesien yli, jolloin ne monet särkät ja lukuisat pikku saaret olisivat piilossa, joita oli siellä täällä pitkin joen suuta.
Vasta puolenpäivän jälkeen tuli Paulvitsh mosula-kylään Ugambin syrjäjoen rannalle. Täällä otti alkuasukaspäällikkö hänet epäluuloisesti ja varsin tylysti vastaan, sillä hän oli samoin kuin kaikki muutkin, jotka olivat joutuneet tekemisiin Rokoffin tai Paulvitshin kanssa, kärsinyt tavalla tai toisella noiden kahden ahneudesta, julmuudesta ja hillittömyydestä.
Kun Paulvitsh pyysi käytettäväkseen kanoottia, kieltäytyi päällikkö äreästi ja käski valkoisen miehen poistua kylästä. Venäläinen ei voinut muuta kuin lähteä, kun ympärillä oli vain vihaisia, synkästi mutisevia sotureita, jotka näyttivät odottavan ainoastaan jotakin tekosyytä lävistääkseen hänet uhkaavilla keihäillään.
Tusinan verran sotureita saattoi hänet kyläaukeaman päähän, varoittaen lähtiessään häntä milloinkaan ilmestymästä heidän kylänsä läheisyyteen.
Tukahduttaen suuttumuksensa Paulvitsh livahti viidakkoon, mutta päästyään soturien näkyvistä hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti. Hän saattoi kuulla saattajiensa äänet miesten palatessa kylään, ja ollessaan varma, etteivät he enää seuranneet häntä, ryömi hän pensaiden läpi joen rannalle, pysyen yhä vakavasti päätöksessään hankkia kanootti jollakin tavoin.
Hänen oman henkensä säilyminen riippui siitä, ehtikö hän Kincaidille ja sai laivamiehistön jäännöksen puolelleen, sillä jos hän jäisi yksin tänne keskelle afrikkalaisen viidakon vaaroja vihamielisten alkuasukasten joukkoon, merkitsisi se hänellä kuolemantuomiota.
Kostonhalu oli hänelle melkein yhtä voimakkaana kannustimena kiihoittamaan häntä vaarasta huolimatta aikeittensa toteuttamiseen. Epätoivoinen, kaikkensa uskaltava oli siis se mies, joka oli piilossa lehvien suojassa pienen joen rannalla vaanien innokkain silmin pientä kanoottia, jota voisi helposti hoidella yhdellä melalla.
Venäläisen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin joen pinnalla näkyi muuan mosula-heimon käyttämiä kömpelötekoisia pikku pursia. Eräs nuorukainen meloi laiskasti kylän lähistöltä keskivirtaa kohti. Kun hän tuli uomaan, antoi hän hitaan virran kuljettaa alustaan verkalleen samalla kun hän itse makasi velttona karkeatekoisen kanoottinsa pohjalla.
Täysin tietämättömänä näkymättömästä vihollisesta solui poika hitaasti virtaa alas Paulvitshin seuratessa viidakkopolkua pitkin muutamia metrejä hänen takanaan.
Kilometrin verran kylästä alaspäin musta nuorukainen pisti melansa veteen ja ohjasi purtensa rantaa kohti. Paulvitsh, ylen hyvillään sattumasta, joka oli ohjannut nuorukaisen juuri samalle rannalle, jolla hän oli, eikä toiselle, jolla poika olisi ollut vainoojan saavuttamattomissa, kätkeytyi pensaikkoon aivan sen paikan kohdalla, missä vene ilmeisesti laskisi hitaasti juoksevan virran rantaan, — virta tuntui ikäänkuin tahtovan pidättää jokaista kiitävää hetkeä, joka vei sen yhä lähemmäksi leveätä ja mutaista Ugambia, missä se ainiaaksi katoisi päävirtaan, joka taas pian vuodattaisi vetensä suureen valtamereen.