Kun Tarzan seisoi kapealla rantakaistaleella tarkaten aluksen lähtöä, näki hän, että kaiteen luo ilmestyi jokin hahmo, joka päästi kovan huudon herättääkseen hänen huomiotaan.
Apinamies aikoi juuri ruveta lukemaan kirjettä, jonka eräs merimiehistä oli hänelle antanut, kun häntä kuljettanut vene oli palaamaisillaan laivalle, mutta kuullessaan huudon aluksen kannelta hän katsahti ylös.
Hän näki mustapartaisen miehen, joka nauroi hänelle pilkallisesti pitäessään korkealla päänsä päällä pientä lasta. Tarzan liikahti äkkiä ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä hyrskyjen läpi ja rientää laivaan, joka jo oli liikkeessä, mutta käsittäen niin äkkipikaisen teon hyödyttömyyden hän pysähtyi veden partaalle.
Siinä hän seisoi katse kiintyneenä Kincaidiin, kunnes se katosi rannikolta esiinpistävän vuoriniemekkeen taakse.
Viidakosta hänen takaansa tuijottivat villit, verestävät silmät häneen tuuheitten, riippuvien silmäkarvojen alta.
Pienet marakatit rupattelivat ja riitelivät puiden latvoissa, ja kaukaa sisämaan metsästä kuului leopardin kiljunta.
Mutta John Clayton, Greystoken loordi, seisoi yhä kuurona ja sokeana, tuntien kovaa tuskaa ja katumusta, kun oli päästänyt käsistään otollisen tilaisuuden, oltuaan niin herkkäuskoinen, että oli luottanut perivihollisensa uskotuimman apurin pelkkään tiedonantoon.
— Minulla on ainakin, — ajatteli hän, — yksi lohdutus — tieto siitä, että Jane on täysin turvallisena Lontoossa. Jumalan kiitos, ettei hän joutunut noiden roistojen kynsiin.
Hänen takanaan hiipi varovasti häntä kohti se karvainen otus, jonka ilkeät silmät olivat tarkanneet häntä kuten kissa tarkkaa hiirtä.
Missä olivat villin apinamiehen harjaantuneet aistit?