Tarzan jätti joukkueensa syömään kyllikseen uhriensa lihaa — hän itse ei voinut sitä koskettaa — ja lähti seuraamaan tuota ainoata, joka oli jäänyt jälelle verisessä ottelussa. Juuri harjanteen reunan toisella puolen hän sai näkyviinsä pakenevan neekerin, joka suinpäin syöksyi pitkää sotakanoottia kohti; se oli vedetty rannalle nousuveden hyrskyiltä turvaan.
Apinamies kiiruhti kauhistuneen neekerin perässä nopeana kuin varjo. Valkoisen miehen aivoissa heräsi uusi suunnitelma, kun hän näki sotakanootin. Jos nämä miehet olivat tulleet hänen saarelleen toiselta saarelta tai mannermaalta, miksi hän ei käyttäisi heidän alustaan mennäkseen siihen maahan, josta he olivat tulleet? Ilmeisesti heidän maansa oli asuttu, ja epäilemättä se oli ainakin jonkinlaisessa yhteydessä mannermaan kanssa, jollei se itse ollut Afrikan mantereella.
Raskas käsi laskeutui pakenevan Mugambin olkapäälle, ennenkuin hän huomasikaan, että häntä ajettiin takaa, ja kun hän kääntyi ryhtyäkseen taistelemaan hyökkääjää vastaan, sulkeutuivat jättiläissormet hänen ranteittensa ympäri ja hänet viskattiin maahan.
Muuan jättiläinen kumartui hänen ylitseen, ennenkuin hän saattoi ollenkaan puolustaa itseään.
Tarzan puhutteli allaan olevaa miestä Afrikan länsirannikon murteella.
"Kuka olet?" kysyi hän.
"Mugambi, wagambien päällikkö", vastasi neekeri.
"Säästän henkesi", sanoi Tarzan, "jos lupaat auttaa minua pääsemään tältä saarelta. Mitä vastaat?"
"Autan sinua", vastasi Mugambi. "Mutta kun olet nyt tappanut kaikki soturini, en tiedä, pääsenkö itsekään pois maastasi, sillä ei ole ketään, joka hoitaisi airoja, emmekä me voi ilman soutajia mennä veden yli."
Tarzan nousi ja antoi vankinsakin kohota jaloilleen. Tämä oli komea ja miehekäs — edessään olevan komean valkoisen miehen musta vastine ruumiillisen kehityksen puolesta.