Melu oli saanut äkillisen hiljaisuuden aikaan koko kylässä. Sitte kuului ääniä, jotka tuntuivat neuvottelevan.
Kuului kimeitä, pelokkaita huutoja ja syvällä matalalla äänellä lausuttuja päällikön käskyjä. Tarzan ja pantteri kuulivat monien ihmisten lähestyviä askeleita, ja sitten suuri kissaeläin nousi Tarzanin hämmästykseksi saaliinsa päältä ja livahti äänettömästi majasta pois, samasta aukosta, josta oli tullutkin.
Mies kuuli, kuinka Sheetan ruumis hiljaa viisti paalutusta pedon mennessä sen yli. Sitten tuli hiljaisuus. Majan vastakkaiselta puolelta hän kuuli villien tulevan katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Hänellä oli hyvin vähän toivoa, että Sheeta palaisi, sillä jos tämä olisi aikonut puolustaa häntä kaikkia tulijoita vastaan, olisi se jäänyt hänen viereensä kuullessaan villien lähestyvän ulkoapäin.
Tarzan tiesi, kuinka omituisesti viidakon mahtavien lihansyöjien aivot työskentelevät — kuinka villin pelottomia ne saattoivat olla varman kuoleman edessä ja toisaalta kuinka pelokkaita vähimmästäkin aiheesta. Hän oli varma siitä, että jokin pelontunne lähestyvissä villeissä oli aiheuttanut vastaavan vaikutelman pantterin hermostossa ja saanut sen hiipimään häntä koipien välissä viidakkoon.
Tarzan kohautti hartioitaan. No, mitäpä siitä? Hän oli odottanut kuolemaa, ja mitä olisi Sheeta voinut tehdä hänen hyväkseen muuta kuin raastaa kappaleiksi pari hänen vihollistaan, ennenkuin jonkun valkoisen miehen kädessä oleva pyssy olisi tuottanut lopun eläimelle itselleen!
Jospa pantteri olisi voinut vapauttaa hänet! Silloin asia olisi kehittynyt aivan toisin. Mutta se ei ollut Sheetan tajuttavissa, ja nyt eläin oli mennyt ja Tarzanin täytyi lopullisesti luopua toivosta.
Alkuasukkaat olivat nyt majan ovella ja kurkistelivat pelokkaina sisällä vallitsevaan pimeyteen. Kahdella etumaisella oli sytytetty soihtu vasemmassa kädessään ja keihäs valmiina oikeassa. He ponnistelivat arkoina takana olevia vastaan, jotka työnsivät heitä eteenpäin.
Pantterin uhrin huudot, yhtyneinä suuren pedon karjuntaan, olivat suuresti vaikuttaneet heidän pinnistettyihin hermoihinsa, ja nyt tuntui pimeän majan hiljaisuus ennustavan vielä hirveämpää kuin kaamea kiljunta.
Pian toinen niistä, joita väkivalloin työnnettiin sisään, keksi hyvän keinon saada ensin tarkoin selville, minkälainen vaara uhkasi häntä vaikenevasta pimennosta. Hän sinkautti sytytetyn soihtunsa keskelle majaa. Heti paikalla oli koko sisusta lyhyen sekunnin ajan valoisana, ennenkuin soihtu sammui pudotessaan multalattialle.