Hän tiesi heti joutuneensa petoksen uhriksi, ja sensijaan että olisi pelastanut poikansa, oli hän itse joutunut vihollistensa käsiin. Vaikka hän nopeasti kääntyi luukulle päin ja koetti nostaa sitä, ei hän kyennyt siihen.
Raapaistuaan tulitikun hän tutki ympäristöään ja huomasi, että suuresta lastihuoneesta oli erotettu pikku osasto, josta ja johon pääsi vain luukusta hänen yläpuolellaan. Ilmeisesti oli huone erikoisesti varustettu vankikopiksi hänelle.
Huoneessa ei ollut mitään kalustoa eikä ketään muuta asukasta. Jos lapsi olisi Kincaidilla, oli se piilotettu johonkin muuhun paikkaan.
Apinamies oli yli kaksikymmentä vuotta, lapsesta mieheksi asti, kuljeskellut ja elänyt villissä viidakossaan ilman minkäänlaista ihmisseuraa. Hän oli elämänsä herkimpänä ajanjaksona oppinut ottamaan vastaan ilonsa ja surunsa villien eläinten tavoin.
Tästä syystä hän ei raivonnut eikä noussut kapinaan kohtaloa vastaan, vaan odotti kärsivällisesti, mitä hänelle edelleen tapahtuisi. Samalla hän oli kuitenkin aivan valmis tekemään kaikkensa pelastuakseen vaarasta. Hän tutki vankilansa tarkasti, koetteli jykeviä lankkuseiniä ja mittasi välimatkan yläpuolellaan olevaan luukkuun.
Kun hän oli tässä puuhassa, kuului hänen korviinsa äkkiä koneiden jytinä ja potkurin pyöriminen.
Laiva oli liikkeellä! Minne ja minkälaisiin kohtaloihin se vei hänet?
Ja juuri kun nämä ajatukset vilahtivat hänen mieleensä, kantautui koneitten pauhun yli hänen korviinsa ääni, joka sai hänet jähmettymään kauhusta.
Hänen yläpuolellaan olevalta kannelta kuului selvänä ja kimeänä pelästyneen naisen huuto.