Andersson liikahteli rauhattomasti seisoen ensin toisella jalalla ja sitten toisella. Jane huomasi aivan selvästi, että kokki puhui totta vakuuttaessaan tietämättömyyttään lapsen todellisesta alkuperästä.
Pian rupesi pienokainen vikisemään ja heittelehtimään sinne tänne ruotsalaisen sylissä ja kumartui samalla eteenpäin, kurottaen kätösiään nuorta naista kohti.
Jane ei voinut vastustaa tätä vetoamista. Päästäen matalan huudahduksen hän hypähti pystyyn ja sulki pienokaisen syliinsä.
Hän itki jonkun minuutin hiljaa, kasvot kätkettyinä pienokaisen tahraiseen pikku pukuun. Ensimmäinen pettymyksen katkeruus sen johdosta, että pikku olento ei ollutkaan hänen rakas Jackinsa, alkoi väistyä sen hurjan toiveen tieltä, että sittenkin oli tapahtunut jokin ihme, joka oli riistänyt hänen pienokaisensa Rokoffin käsistä viime hetkellä ennenkuin Kincaid lähti Englannista.
Sitten tuli lisäksi tämän pienen avuttoman orvon mykkä vetoaminen, joka oli jätetty yksinään ja turvattomaksi keskelle villin viidakon kauhuja. Tämä ajatus se ennen kaikkea oli saanut hänen äidinsydämensä säälimään viatonta pienokaista, vaikka hän yhä kärsi kokemastaan pettymyksestä.
"Ettekö ollenkaan tiedä, kenen lapsi tämä on?" kysyi hän Anderssonilta.
Mies pudisti päätään.
"En ollenkka", sanoi hän. "Jollei se ole teide lapsi, niin mine ei tiede, kenen se on. Rokoff sano, ett se on teide. Mine luule, ette hen usko niin. Mite me nyt teke sille. Mine ei voi menne takasin Kincaidi. Rokoff ampuisi minu, mutta te voi menne. Mine vie teide merelle ja sitt joku musta mies vie teide laiva — mite?"
"Ei, ei!" huudahti Jane. "Ei ikimaailmassa. Minä kuolisin mieluummin kuin joutuisin taas sen miehen käsiin. Ei, menkäämme eteenpäin ja ottakaamme tämä pikku raukka mukaamme. Jos Jumala suo, pelastumme tavalla tai toisella."
Näin he jatkoivat taas pakoaan aarniometsien läpi, ottaen mukaansa puoli tusinaa mosulaa kantamaan ruokavaroja ja telttoja, jotka Andersson oli salaa vienyt pieneen veneeseen pakoa valmistellessaan.