"Te nauratte minulle", kiljaisi hän. "Te luulette voittaneenne minut — mitä? Minä näytän teille kuten olen näyttänyt mieheksenne ottamallenne kurjalle apinalle, mitä Nikolas Rokoffin aikeisiin puuttuminen merkitsee. Olette riistänyt minulta lapsen. En voi tehdä hänestä ihmissyöjäpäällikön poikaa, mutta" — ja hän pysähtyi ikäänkuin paremmin korostaakseen uhkauksensa todellista merkitystä —"voin tehdä äidistä ihmissyöjän vaimon ja sen teenkin — kun olen itse selvittänyt välini hänen kanssaan."
Jos hän oli luullut saavansa Jane Claytonin jotenkin osoittamaan kauhuaan, pettyi hän täydellisesti. Jane ei ollut sellaisten tunteitten saavutettavissa. Hänen aivonsa ja hermonsa eivät tajunneet enää kärsimyksiä ja mielenliikutusta.
Rokoffin hämmästykseksi väikkyi heikko, miltei onnellinen hymy hänen huulillaan. Hän ajatteli kiitollisin sydämin, että tuo pieni ruumis ei ollut hänen oma pikku Jackinsa ja että — mikä oli kaikkein parasta — Rokoff ei ilmeisesti tietänyt asianlaitaa.
Jane olisi mielellään kerskaillen sanonut asian venäläiselle suoraan, mutta ei uskaltanut. Jos Rokoff edelleen uskoisi, että lapsi oli ollut Janen, olisi todellinen Jack sitä paremmin turvassa, missä hän sitten olikin. Jane ei tietystikään arvannut pikku poikansa olopaikkaa — hän ei edes tietänyt, oliko tämä vielä elossa, mutta oli kuitenkin syytä luulla niin.
Oli enemmän kuin mahdollista, että joku Rokoffin liittolaisista oli hänen tietämättään vaihtanut lapset ja että juuri hänen — Janen — lapsi oli turvallisesti ystävien luona Lontoossa. Siellä oli paljon sellaisia, jotka sekä saattoivat että tahtoivat maksaa minkä tahansa lunnaan, jonka petollinen salaliittolainen saattaisi pyytää päästääkseen loordi Greystoken pojan vahingoittumattomana vapaaksi.
Jane oli ajatellut asiaa satoja kertoja senjälkeen kun oli huomannut, että lapsi, jonka Andersson oli tuona yönä pannut Kincaidilla hänen syliinsä, ei ollut hänen omansa, ja hänelle oli tuottanut yhtämittaista ja yhä kasvavaa onnea se, että sai tätä haavetta kehitellä alusta loppuun kaikkine yksityiskohtineen.
Ei, venäläisen ei pitäisi milloinkaan saada tietää, että pienokainen ei ollut hänen. Hän oivalsi asemansa toivottomaksi — kun Andersson ja hänen miehensä olivat kuolleet, ei koko maailmassa ollut ketään sellaista, joka tietäen lapsen olopaikan olisi tahtonut auttaa häntä sen löytämisessä.
Hän käsitti, ettei Rokoffin uhkaus ollut tyhjänpäiväinen. Hän oli aivan varma siitä, että tämä tekisi tai ainakin koettaisi tehdä kaikki, mitä oli sanonut. Mutta pahimmassakin tapauksessa kaikki merkitsi vain hieman aikaisempaa vapautumista siitä ankarasta tuskasta, jota hän kärsi. Hänen täytyi keksiä jokin keino päättää itse päivänsä, ennenkuin venäläinen voisi tehdä enemmän pahaa hänelle.
Juuri nyt hän tarvitsi aikaa — aikaa ajatella ja valmistautua loppua varten. Hän tunsi, ettei hän voisi astua viimeistä kauheata askelta, ennenkuin oli yrittänyt kaikkia pelastuksen mahdollisuuksia. Hän ei välittänyt elämästä, jollei pääsisi takaisin oman lapsensa luo, mutta vaikka sellainen toivo näytti kovin heikolta, ei hän tahtonut pitää sitä mahdottomana ennenkuin viimeinen hetki olisi tullut ja hänellä olisi edessään se julma todellisuus, että piti lopullisesti valita kahden vaihtoehdon välillä — toisaalta Nikolas Rokoffin ja toisaalta itsensä surmaamisen.
"Menkää pois!" sanoi hän venäläiselle. "Menkää pois ja jättäkää minut rauhaan kuolleen lapseni kanssa. Ettekö ole tuottanut minulle kylliksi kurjuutta ja tuskaa koettamatta enää vahingoittaa minua? Mitä pahaa minä olen tehnyt teille, kun niin itsepintaisesti vainoatte minua?"