"Te kärsitte sen marakatin syntien tähden, jonka valitsitte, kun olisitte voinut saada herrasmiehen — Nikolas Rokoffin — rakkauden", vastasi venäläinen. "Mutta mitä hyödyttää pohtia asiaa? Me hautaamme lapsen tänne, ja te palaatte kanssani heti leiriini. Huomenna tuon teidät takaisin ja annan teidät uudelle miehellenne — rakastettavalle M'ganwazamille. Tulkaa!"
Hän kurottautui ottamaan lasta. Jane, joka nyt oli seisaalla, kääntyi hänestä poispäin.
"Minä hautaan ruumiin", sanoi Jane. "Lähettäkää joitakuita miehiä kaivamaan hautaa kylän ulkopuolelle."
Rokoff halusi kiihkeästi suoriutua asiasta ja päästä takaisin leiriinsä uhrinsa kanssa. Hän luuli näkevänsä toisen välinpitämättömyydessä kohtaloon alistumista. Astuen majasta ulos hän viittasi nuorta naista seuraamaan ja hetkeä myöhemmin hän saattoi miehineen Janea kylän taakse, jonne neekerit kaivoivat matalan haudan suuren puun alle.
Kietoen pikku ruumiin huopaan Jane laski sen hellästi mustaan kuoppaan, ja kääntäen päänsä poispäin, ettei näkisi kostean mullan putoavan pikku käärölle, hän rukoili hiljaa nimettömän orvon haudalla, joka oli kokonaan voittanut hänen sydämensä.
Sitten hän nousi silmät kuivina, mutta kirvelevin sydämin, ja seurasi venäläistä viidakon sysimustan pimeyden läpi pitkin kiemurtelevaa lehväkäytävää, joka vei M'ganwazamin, mustan ihmissyöjän kylästä Nikolas Rokoffin, valkoisen paholaisen leiriin.
Nuori nainen saattoi kuulla suurten petojen varovaisia, hiljaisia askeleita viereltään tietä reunustavista läpitunkemattomista tiheiköistä, jotka kaareutuivat holviksi heidän ylitseen ja estivät kuun valon. Yltympäri kuului metsästysretkillä olevien leijonien huumaavaa kiljuntaa, niin että maa lopulta tärisi tuosta mahtavasta äänestä.
Kantajat sytyttivät nyt soihtunsa ja heiluttelivat niitä kummassakin kädessään karkoittaakseen petoeläimet. Rokoff vaati heitä kulkemaan nopeammin, ja hänen äänensä vapisevasta sävystä Jane Clayton tiesi hänen pelkäävän kovasti.
Viidakkoyön äänet toivat varsin eloisasti Janen mieleen ne päivät ja yöt, jotka hän oli viettänyt samanlaisessa viidakossa metsän jumalansa kanssa — pelottoman ja voittamattoman Apinain Tarzanin suojelemana. Silloin ei hänellä ollut kauhun ajatuksia, vaikka viidakosta kuuluvat huudot olivat hänelle outoja ja leijonan kiljunta oli hänestä tuntunut pelottavimmalta ääneltä koko maan päällä.
Kuinka erilaista nyt olisikaan, jos hän tietäisi, että Tarzan oli jossakin paikassa aarniometsässä etsien häntä! Silloin tosiaan kannattaisi elää ja olisi syytä uskoa, että pelastus oli likellä — mutta hän oli kuollut! Oli uskomatonta, että asianlaita oli siten.