Kaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa tutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet ajettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen entisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista tuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet vain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse kasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.
Ne sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen, huvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista tyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli olevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat ikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta Miriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet entisiltä vuosilta.
Miriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli nuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön peittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja Abdul Kamak läksi, otsa rypyssä.
Kun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam yksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä paaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat valppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin ennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja raakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen paaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt talosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen yli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi syyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän iski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja kidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta muistanutkaan.
Paaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden siimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti hänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin kanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä hoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli. Kuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin tänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan ennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin kauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti hänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam hätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta englantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle niin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna ja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä. Kuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia. Ne olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui itsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon uljas Adonis.
Miriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti huokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa kätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi uudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli varma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan jokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju ja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia muistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka olla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo medaljonki?… Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa todistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut hänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä kätkettynä?
Kuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että joku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään. Ikäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi laskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli sheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.
Mitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin, nuoren arabialaisen, silmiin.
"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit", sanoi nuorukainen. "Se kuvaa sinua lapsena — hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?"
Miriam vetäysi hänestä poispäin.