"Minä annan sen takaisin", sanoi arabialainen. "Olen kuullut sinusta ja tiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en petä sinua. Salli minun nähdä kuva."
Ystävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen, jonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä saisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt kuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja kuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua nuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja menettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen arabialaiselle.
Abdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre piirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän nyökkäsi hitaasti.
"Niin", sanoi hän. "Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten ihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?"
"En tiedä", vastasi Miriam. "Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää sitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta."
Abdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun hänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne kummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta osasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi kuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän, erämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon sikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa paheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän luki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret. Sensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta. Luettuaan hän vilkaisi tyttöön.
"Oletko lukenut tämän?" kysyi hän.
"Se on ranskaa", vastasi neitonen, "enkä minä osaa lukea ranskaa."
Abdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli hyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet monet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi toiselle polvelleen tytön eteen.
Ihmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi ehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen sisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi mitään toivoa.