"Miriam", kuiskasi mies, "vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja kuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi tuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat minuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä — niin minäkin. Salli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme aavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki. Tahdotko tulla?"
Miriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä ainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei välittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään erehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam ponnisteli irroittautuakseen.
"Minä en rakasta sinua", huudahti hän. "Älä pakota minua itseäsi vihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen, ja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa."
Abdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. "Sinä opit minua rakastamaan", sanoi hän, "sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et. Sinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin näytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja…"
"Vai vihaat sinä sheikkiä?" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.
Molemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen päässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen burnuusinsa poveen.
"Niin", sanoi hän, "minä vihaan sheikkiä", ja samassa hän hyökkäsi vanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi vaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi satuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa metsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.
Hypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki, jonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui täyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät arabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta pakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak pyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi oikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta siellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä vartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin kohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa laukassa, erämaan poika laukaisi kerran — kahdesti; ja molemmat vartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja heiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak satulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän hävisi viidakon verhoon.
Raivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi sitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden luona.
"Kuva!" tiuskasi hän. "Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna se heti minulle!"