Korak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi ehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista — päinvastoin vihasi, mutta olisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen hallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä sitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon luottanut.
Kavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut pöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin lähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä tottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti niskaansa.
Turvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin "pojat" nähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin katselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa päälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän säikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Sheikin kylässä
Sheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut pohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja oli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu haavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti löydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku pennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt. Siis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.
"Kuka olet?" kysyi hän ranskaksi.
"Olen parooni Morison Baynes Lontoosta", vastasi hänen vankinsa.
Arvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon mielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan muuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.
"Miksi olette luvattomasti hiipinyt minun maahani?" murisi hän.