"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa", vastasi hänen jalosukuisuutensa Morison. "Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli ryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä ajelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen leiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni."
"Nuorta neitosta?" kysyi sheikki. "Tuotako?" ja hän viittasi vasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.
Baynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat, sillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä, oli Miriam.
"Miriam!" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi pystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.
"Morison!" huudahti hän.
"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi", kivahti sheikki ja sanoi sitten Baynesille: "Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta tyttäreni?"
"Tyttärenne?" huudahti Baynes ihmeissään. "Onko hän teidän tyttärenne?"
"Hän on minun tyttäreni", mörähti arabialainen, "eikä häntä anneta kellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen, mutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää."
Baynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin odottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka luuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten neitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt häneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja vapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä "tyttärekseen"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut vaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän vain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista, yrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille ystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään aikeita vietellä tyttöä Lontooseen.
"No?" kysyi sheikki.