"Oh", huudahti Baynes, "pyydän anteeksi — minä ajattelin jotakin muuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena minua pidätte?"
Sheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen jalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi täydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä auliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen maksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; — ainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että lunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen Miriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän oli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko Miriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui nurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin jäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi vieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen ja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa Morison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan vilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen jalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin. Kirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen vankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen kauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista. Baynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja sanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle. Mutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti lähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä ilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö suoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja viisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut hyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä — hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei vaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan seisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia oli kohdeltava.
Baynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja, mutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli puhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja viittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin, varmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen jalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle, joka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään ja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten oviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää neekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä Baynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli kiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet yhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän kanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa Morison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä pitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla hänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi, että he lähettäisivät lunnaat, — hän maksaisi kernaasti koko summan, johon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta. Ensin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi mitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan hallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen avukseen.
Hän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat hökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi hikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten jätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman minuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän alkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja päälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja inhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, — se oli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!
Hän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa eivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä silmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä vapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa. Odotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat kävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen jalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta, joka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä heikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat inhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen ruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa hänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat kaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi polvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä hän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen otsaltansa. "Hyvä jumala!" jupisi hän. "Mitä olen tehnyt ansaitakseni…" Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli tyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän, Baynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa lujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.
Sillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä vuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta kuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli luultavasti arabiaa, — hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta äänensävy oli Miriamin.
Hän koetti keksiä jotakin keinoa vihjaistakseen tytölle olevansa näin lähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he yhdessä karata — mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet hämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli mahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi karata. Siitä oli saatava varma selvyys.
Huvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaista
kansallishymniä God Save the King, My Dearin säestäessä pianolla.
Korottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuli
Miriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.
"Hyvästi, Morison", huusi hän. "Jos Jumala on armollinen, niin kuolen ennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta kurjempi."
Sitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen temmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen vimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen käsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ. Kumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi hökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos yöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.