* * * * *
Milloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin lihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt hänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti ison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin sille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli jo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti lujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä elämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan puisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia puolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden vyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä paaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja tarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja hinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen sisäpuolelle.
Sitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi arabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse vainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat kuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui — varjona varjojen lomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa edustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän vastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel: God Save the King. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli selvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt samoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa. Hetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni — Miriamin ääni, — ja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä kohden.
Kun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin teltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella matolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään Mabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet nytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, — hän oleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten saapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään valoon.
"Miriam!" huusi hän. "Tule tänne."
Tyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän näki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla, tupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta jälkimäisen äiti oli ollut orjatar — neekerinainen länsirannikolta. Ali ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen nenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun Miriam astui sisälle.
Sheikki viittasi peukalolla Ali ben Kadinia kohti ja sanoi Miriamille:
"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut sinut veljelleni Ali ben Kadinille."
Siinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti kauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.
"Tule!" käski hän ja laahasi hänet sheikin teltasta omaansa.