Miriam kiipesi maahan ja juoksi riemuiten esille Korakia päästämään; mutta Tantor painoi päänsä pahaenteisesti alaspäin ja toitotti varoituksen.
"Peräydy! Peräydy!" huusi Korak. "Se tappaa sinut."
Miriam pysähtyi. "Tantor!" puhui hän isolle eläimelle. "Etkö muista minua? Minä olen pikku Miriam. Ennenhän minä usein ratsastin leveällä selälläsi." Mutta norsu vain päästeli möyryäviä ääniä kurkustaan ja ravisteli torahampaitansa vihaisessa uhmassa. Korak yritti kyllä sitä lauhduttaa. Hän käski sen mennä pois, jotta tyttö voisi tulla hänet päästämään; mutta Tantor ei totellut. Kaikissa muissa ihmisolennoissa, paitsi Korakissa, se näki vihollisen. Se luuli tytön aikovan tehdä hänen toverilleen pahaa eikä mielinyt antaa siihen mitään tilaisuutta. Tuntikauden koettivat tyttö ja mies keksiä jonkun keinon, millä voisivat pettää kiusallisen, liian huolehtivan vartijan, mutta turhaan. Tantor piti päänsä synkän tinkimättömästi eikä sallinut kenenkään lähestyä Korakia.
Sitten keksi mies juonen. "Ole menevinäsi takaisin", huusi hän tytölle. "Pysyttele tuulen alla, jotta Tantor ei vainua sinua, ja seuraa meitä sitten. Jonkun ajan perästä minä käsken sen laskea itseni alas ja lähetän sen jollakin verukkeella pois. Kun se on mennyt, voit livahtaa esille ja katkaista siteeni. Onko sinulla veistä?"
"On, minulla on veitsi", vastasi tyttö. "Minä lähden nyt; tottahan meidän onnistuu sitä puijata. Mutta älä ole liian varma — Tantor on oveluuden isä."
Korak hymyili, sillä hän tiesi, että tyttö oli oikeassa. Pian oli Miriam poistunut. Norsu kuunteli ja kohotti kärsäänsä vainutakseen hänet. Korak käski eläimen nostaa hänet taaskin päälaelleen ja jatkaa matkaa. Hetkisen epäröityään se teki työtä käskettyä. Juuri silloin kuuli Korak apinan etäisen merkkihuudon.
— Akut! — ajatteli hän. — Hyvä! Tantor tuntee Akutin hyvin. Kyllä maar se antaa Akutin lähestyä.
Korottaen äänensä vastasi Korak apinan kutsuun, mutta salli kuitenkin Tantorin kuljettaa häntä eteenpäin viidakossa. Eihän haittaisi koettaa toistakin suunnitelmaa. He olivat saapuneet aukealle kohdalle, ja Korak haistoi selvästi vettä. Tässä on sopiva paikka ja sopiva veruke. Hän käski Tantorin laskea hänet alas ja mennä noutamaan hänelle vettä kärsässään. Iso eläin laski hänet ruohikkoon aukeaman keskelle ja seisoi sitten hörössä korvin ja kärsä valppaasti valmiina, varoen pienintäkin vaaran uhkaa. Kun kaikki oli rauhallista, läksi se astumaan vähäistä puroa kohti, jonka Korak tiesi olevan parin sadan metrin päässä. Apinamies saattoi tuskin olla hymyilemättä ajatellessaan, kuinka taitavasti oli puijannut ystäväänsä; mutta niin hyvin kuin hän Tantorin tunsikin, ei hän aavistanutkaan sen viekkaiden aivojen oveluutta. Eläin asteli aukeaman yli ja katosi viidakkoon puroa kohti; mutta tuskin oli sen iso ruho verhoutunut tuuheaan lehvistöön, kun se kääntyi ja palasi varovasti aukeaman syrjään, missä saattoi näkymättömänä katsella. Tantor on luonnostaan epäluuloinen. Nytkin se vielä pelkäsi äskeisen tarmanganinaaraan palaamista, joka oli yrittänyt ahdistaa sen ystävää. Se tahtoi pysähtyä siihen juuri hetkiseksi, ollakseen varma, että kaikki oli hyvin, ennenkuin jatkaisi matkaansa veden ääreen. Ah, olipa hyvä pysähtyä. Tuoltahan naaras jo pudottausi puun oksilta aukeaman toiselta puolen ja juoksi nopeasti apinamiestä kohti. Tantor odotti. Se tahtoi antaa sen päästä Korakin luo, ennenkuin hyökkäisi — silloin ei vihollisella olisi mitään pakotilaisuutta. Norsun pienet silmät kiiluivat hurjasti. Sen häntä oli jäykästi kohotettuna. Se saattoi tuskin hillitä haluaan toitottaa raivonsa maailmalle. Miriam oli melkein Korakin vieressä, kun Tantor näki pitkän veitsen välähtävän hänen kädessään, ja silloin se porhalsi esille viidakosta kauheasti mylvien ja hyökkäsi hentoa tyttöä kohti.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kaikki löytävät toisensa