Eräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat odottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla. Pojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei ollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne olivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta? Eikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin? Olivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti. Lausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta, pidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin mustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan. Silmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät sitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään juoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista parikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.

Aiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui hänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin ja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä kääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen katseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti merkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä — että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne ymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli — kuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta hyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, — ropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle pojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän jotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja päälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa, joka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti murahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi viidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä rientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he kaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä mustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen etsinnän metsässä.

Mutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen iloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille, jotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan epäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha valtasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän halusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että hän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain kohdatessaan näitä asestettuja miehiä, — poika ajatteli jo hampaitaan, taisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.

Liikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen, vaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä väijyvien vaarojen mahdollisuutta, — hänen kokemuksensa naarasleijonan kanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen mieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja kirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen näkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet inhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään. Likimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät sitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa tilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan, kunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.

Villien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut näkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi, haluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden ulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien soturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen heidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi nuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui melkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi vaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, — olihan hän monet kerrat nähnyt Sheetan hiivintää.

Äkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille hartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa hänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan ja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista, että hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät vahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat yhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi raivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa hätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati riippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä, ja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.

SEITSEMÄS LUKU

Omaa heimoa

Kun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä etsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja hämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden välitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli keihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa hyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa oli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan riensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän jokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä yksityiskohdista. "Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin", sanoi hän. "Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he tahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs, näytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset ihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme; kaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen viidakossa oppinut."

He kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa kohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän harjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia kaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä samoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille lihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken aikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut ainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille ollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt ihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille serkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle pojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan lukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta erittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan, oliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut silmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä leijonaa — sadanko metrin vai kilometrin päässä.