Paljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli vaistomaista tietoa — isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli alkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu varovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia vihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii alkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta vaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden toivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet käsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva karkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli voimakkaana hänen sydämessään — liian voimakkaana salliakseen hänen täysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta surunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä rannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen rahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että nyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan ajastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan kuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista päätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin — ainakin parempaa kuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen kyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.
Ja niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti samoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen villejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä kaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin tapaavansa jälleen valkoihoisia — omia heimolaisiaan, — sillä monessa tilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan. Seikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli lähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen varmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu oli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt mustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon lukemattomista vihollisista — petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta käveli kahdella.
Ja niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät pojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin, joka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan riemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili viidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun tunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa ja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa. Hänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin hämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että hyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan katselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy ollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun ison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa varoitukseksi.
Mutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia luonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin ihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee samoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että yhdestoistakin niin tekee, — hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin. Leijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja tekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä myöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin. Eräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen tasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman askeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan läsnäolon.
"Juokse, Akut!" huusi poika nauraen. "Numa on kätkeytyneenä pensaisiin oikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin poika, suojelen sinua", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei hänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.
Apina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti keihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen halveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi pelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi makuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta. Isokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä pörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat raateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.
Surkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona oli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä vasemmalla, — leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän oli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt katseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli oaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka mutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.
Pojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun leijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus — takaperoinen, naurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa punnita mahdollisuuksia, — oli vain yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona hyökkäisi, olisi myöhäistä, — pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin eikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti. Vain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä sekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen alaiseksi.
Hän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä ruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona seisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina nousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon iskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.
Ihan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti mahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata, mikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun raatelevaan syleilyyn; — hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.