Akut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa turvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä välin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä turvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän kipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen hinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä, ja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä ja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen välimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin vielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.
Kului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit hävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne iäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut kohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin uhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti toivomansa päämäärän saavuttamista, — ja hän harjoitteli sitten seiväshyppyjä.
Useita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa, jälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso nelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään muulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä turmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä reippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja mieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.
Ja vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän läpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta oksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet — jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan — ihmisen, valkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa oli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu, jolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa kulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle pyrkineet.
Epäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan. Saattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi vaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan heimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan haltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa sinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle oli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika. Akut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian saapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi tultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä ollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin tahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman vanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle eläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa luo.
Se ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli rakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä. Apinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että hän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan kuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja hänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen seurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan viimeisellä yhteisellä matkalla.
Jäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät, mikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset pystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen pensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten kuormitettujen kantajain vauhtia.
Poika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä edelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain surua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja valkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.
Kömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti kuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet jälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät kärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti jaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui valkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki hänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun hänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet — huutoon, joka ei sitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen onnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset miehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä poloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella päivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.
Silloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita taakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan odotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin nähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua. Nyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän kauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen, katsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän vilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja rientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.