KAHDEKSAS LUKU
Apinaleirillä
Vuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun vallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam leikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan nukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään herttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja ihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin kaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa toivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään pakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin. Tosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen pääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen, tuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia syöjättäriä — johon ei el adrea päässyt ja jossa hän voisi leikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa kisailevien pienten apinain ympäröimänä.
Tänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi vaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa Gikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja joitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä. Leikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan avulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan taloushommiin — niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan leviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon painosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.
Onnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun ylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää — vilkkumatta, värähtämättä. Ei ollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli jäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli lähtenyt matkalleen pohjoista kohti.
Ja viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa karavaaniansa kotiin päin.
Vuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua poikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen etsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin isojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin yhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa — muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen metsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen vaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut häntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.
Hänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja sielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli hän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi leikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet taistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa, joka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä sodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa opastuksia hyväkseen.
Toverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin laumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista. Antilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden kahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden niskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta, juomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.
Leopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne ei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet valkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin povessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana tässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti leopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa merkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään. Hän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin koristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua, koska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä haikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin, jolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se oli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen hypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin niskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja anastaakseen hyvin valmistetun vuodan.