Hän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima oikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen asukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen kasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi saanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä neekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris tai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat, hiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa. Kullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä enemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä edelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja jatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään vältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan. Vihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten katseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän, jolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa moisessa mukana.
Ensiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He nukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa. Molemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon omituisen poljennon.
"Isot apinat!" mörähti se. "Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,
Tarzanin poika, menkäämme kansamme luo."
Kuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen, koska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se kuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä. Apinain kielessä se merkitsee "tappajaa." Ja Tappaja nousi nyt pystyyn makuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli norjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja täplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.
Apinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on. Matalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta — innostuneen odotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut livahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso aukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella hohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen kumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika silmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta pörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili iäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä operettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin kauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo. Hän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti, ikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute tai seikkailut olivat etualalla, olivat — tosin usein palaavat — ajatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä oli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja vastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja palata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja siirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se nyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta haaveelta.
Nyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin kauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää olemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli apina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.
Riemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle. Puolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti kiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret kurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet tuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen nurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan puristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa harjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa oppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään ja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille olivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta molemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä kuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja krokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.
Pojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti oppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä, nimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset hyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä nyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä se häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat ystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä apina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta raivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään, sillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään pojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen rakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti — tehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois vihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja meni tunnin ajaksi murjottelemaan.
Tänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden, kunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja varovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan. Hetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät varoittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten toverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä äänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat erottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki voimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin selkäkarvat kangistuivat, — onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat usein samanlaisia.
Hiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain kokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin, vartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan teräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli kaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot urokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä yläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa naarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla palikoilla.