Kolmisin
Onnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen, kun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen sydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen povessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita, paljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat hänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot olivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien seurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli omaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.
He liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen eläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä edullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen sieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä kuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta kalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman silmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak hiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut seurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään melua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista askeleen päähän.
Pysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että molemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he tuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen satakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka takaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja alkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan irvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia jäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.
Onnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt karkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten ketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei ollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta toiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä vaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti oksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului. Siihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa kertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat vain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa, jolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän ryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.
Vihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti asentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi mitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja pysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa paremmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin siroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan ollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan riehui?
Hän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi lehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan asentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina katsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt — pientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt hänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista tarkkaavaisuutta — hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili. Äkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön kääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja rotannahkainen vartalo — Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen kurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja keinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa arabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät. Pitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse kiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä suoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa tukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa, jossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron polven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä maassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä kehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin pyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi nuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa vasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen hellyytensä mittaamatonta rikkautta.
Hetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien sormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein putosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa hiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen kostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen kädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi silmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän näki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän pehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki naurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan hajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa puistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja puuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä olennosta.
Korak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta hänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten tulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi pojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti kuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen ja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän puhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi ollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut nähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi. Mutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni tämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.
Vihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja rauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan päästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen aikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle sen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan tuottavan.