Hän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti äänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi nähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja lapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta sivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi kirjava jono — mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia arabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia juhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti lotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan kohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat kookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia tervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa sijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.
Mukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan miehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki viimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan, jonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta välillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies oli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin palattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka iloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan heittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja peittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja äitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.
Hän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle itselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki nauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä saisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan sitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli tervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi läsnäolonsa.
Arabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi tyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja riemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta — ja siinä jo seisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa olivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen saapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies yskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt täydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja viattomassa lapsellisuudessaan — kaikki piirteet pehmeitä ja herttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti onnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi; mutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä ja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää jähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä huulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen ulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin päin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja piestäkseen häntä tapansa mukaan.
Puussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli ollut poika, — peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat paljastuivat, — raivosta vapiseva peto.
Sheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen viereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli sen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun sheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen ihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten tavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin inhimillisten lihastensa voimalla.
Verta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti lapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja kauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin kellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski Tappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen tointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.
"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut", sanoi hän arabiankielellä.
Korak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä ensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat olivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti arabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti kämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen yläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli jälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt poikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet sheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun osoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen kasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen omansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan notkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat metalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina oli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut suonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin peitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni Miriam ollut milloinkaan saanut.
Ja Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan jonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin, olivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi tehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen kiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet mukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi taakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa ja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot samoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.