Hän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen kasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin ajatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa. Ei ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin tuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut pilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta. Aikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän tämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän lähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen. Kosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja sitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän näki kyyneliä hänen silmäripsissään.
"Tule", sanoi hän. "Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat asua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua."
Tyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus, kun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja teltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun alla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti tämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi alemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja toisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella selällä.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi valtavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän tiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.
Arvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, — pieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin täysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis surmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja kummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän paljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.
— Ai, — ajatteli Akut. — Tappaja on ottanut elämänkumppanin, — ja niin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja kiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen mehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin. Nuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö epätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.
"Hän liittyy seuraamme", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan tyttöä kohden. "Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä."
Akut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada ihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä hätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa säikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin opitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat pois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei ollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut — siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja karvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä vailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta, jonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa amfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista kauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä siroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se nousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin vankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin tämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa ryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia ja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut olivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän tutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan näköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä kuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua? Eikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen jumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.
Miriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut kuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne kätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista. Hänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan viidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja petoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen maahan, — kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen irvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään lihaan.
Pojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa verellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen lämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam kieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään palatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt, vaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain tiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä palkkio.