Tuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta olentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen kierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen kamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa heidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.
Pojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja kissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen, nousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan raadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. "Jätä hänet rauhaan; hän on minun", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti veristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen sen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta kohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin puistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut vihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi jälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen. Muutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti sitten pyydystämään itselleen aamiaista.
Monet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa tapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai apinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle tytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla täytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman terättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa viimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon välineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, — hän oppi käyttämään isojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon viisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä metsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä keksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli hänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän oli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän karttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän monissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi taakaksi, kätki hän sen tytöltä.
Huomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta ja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle jättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten lämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat yöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan aukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa asustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri olisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah, käärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot paviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta aina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen sattui niin lähelle.
Suojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme toiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi palata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä oli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt villi-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi — ruuan etsinnäksi ja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää pitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus miettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä maailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin omakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun henkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen yhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta, joilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas sisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän sokkeloihin.
Sitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä villissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut — inhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa mitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä — toveruksia — siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että Korakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva vaisto.
Tyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää, hemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli kummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen välttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää jokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa he olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja tulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään. Kun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla, mutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset olivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan tai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden lähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen ollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä, kunnes Korak palasi.
Gikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti poistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta. Pieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa olkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side kulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia, kun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita muistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni villitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva kuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan keskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei tehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden tarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen notkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla oksalla.
"Pikku Gika", sanoi Miriam, "meidän Korak viipyy tänään kauan poissa. Me kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja yksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak meille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin nilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan naarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten omaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja ne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun, anastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja jousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja siellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa tuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja että naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen hökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa tuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava viidakkolaisten joukossa, se meidän Korak — ei, minun Korakini!"
Miriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti naapuripuusta hänen hartioilleen.