"Kiipeä!" huusi se. "Kiipeä! Manganit tulevat."
Miriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa yli.
"Kiipeä itse, pikku Manu", virkkoi hän. "Ainoat manganit viidakossamme ovat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan metsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja silloin säikähdyt kuoliaaksi."
Mutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin riensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina, ei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien ruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi, ja ne olivat isoja apinoita — Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina — mangani, — sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat. Ihminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin. "Tarmangani" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei soveltunut heihin kaikkiin. "Gomangani" — iso musta apina, neekeri — ei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat itseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan, kiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät tiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi. Ne olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet, koskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei Korak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys tuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen rasahdus, — toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak kepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi! Varovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen sydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen samanlainen.
Vikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä ryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon läpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden yläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka ilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja neuvoa tyttöä.
Puusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille oksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja nopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät sormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne äkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla, heitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki pyörryttävän korkealla ilmassa.
Verkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti, kunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan, joka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin ylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan, tiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi ensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta. Irroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen uutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan alapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä putoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin kauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan, kun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen käsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.
Melkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia kohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti irvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri vahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi tyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi kiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista omakseen.
Kaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli kuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi se nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne kamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen uudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia riuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne hänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen noista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa palasiksi.
Monesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle vastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna, jolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät hurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.