Taikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää kaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he tahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta läsnäolosta.
Niinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta soturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen kun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.
Nuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan pelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä heidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään ihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt rankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia. Paluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui heistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että joukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita salaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti vainusi heidän jälkiään.
Pientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen villi, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin näkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen salaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista havainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.
Kovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun apinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi opastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön nähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan aikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla hetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun hämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti ihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat apinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat kahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan päällikkönsä korvaan. "Katso!" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta riippuvaa esinettä. "Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä, teki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle — se leikki sillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen karkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti hänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki takaisintuomisesta runsaan palkkion."
Korakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus hehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain unohtunut olotila — Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko maailmassa olivat vain he kaksi — Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen naisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen halukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen takaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä neekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.
Korak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam hänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä heittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen hänen säärensä, ja hän vaipui maahan.
Miriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä säästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun ja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui viidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden kuningasvallan isot urokset.
Möristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään tuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli joutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi päällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa seurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen tapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet näinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut haavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut tätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä rasituksena.
Korak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina riuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten ystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut. Mihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta tai Korakin kuolla.