Hän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa Akutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat suojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka kykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi Akut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka lievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne keihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat. Kaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla pehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin vuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit tytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet kidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi kauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat hänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.
Päivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa olivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan ja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa lihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja jalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin hän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.
KAHDESTOISTA LUKU
Neekerikylässä
Kaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon läpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson ja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä päivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin säikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa heistä.
Joka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa alkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja pyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa, jonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet tekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina pysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.
Nyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin, mutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa ilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä, joka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen miltei kokonaan tuhonnut.
Tänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle eurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he olivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun seudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään he käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän yrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei voinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli joutunut viekoittelevan syötin uhriksi.
Saapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan heidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä teräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja riuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja haukkuivat täyttä kurkkua.
Mutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun lehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle melkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat kaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.