Korakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen. Jonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat kohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin ja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista puolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis suuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja silloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten puvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä. Nyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä tekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien paikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein samassa hän tunsi heidät — tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten olivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi hiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä tarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.
Hän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla säikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja laukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak siihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta laukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin. Sitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden tappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta noiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi. Paviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat nuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa asukas — valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa kallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi haastaa paviaanien kieltä — se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman yli hän näki rupattelevan parven odottamassa.
Korottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä takaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan paviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he tähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta, nyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.
"Minä olen Tappaja", kirkaisi hän. "Nuo miehet ovat minun vihollisiani samoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää muukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme heidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne."
Ja paviaanit vastasivat suuressa kuorossa: "Me teemme niinkuin käsket,
Korak."
Pudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla hetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään omituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa heitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat tähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat harhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän kimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja riuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä he pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat, jollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi saapunut.
Sitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää kiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo. Oven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien älylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja hetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut keuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen kiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei milloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella välittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt kostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla hänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin niiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan melske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun kylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla. Täällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota oksien kautta — jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan siksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten tarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa ylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta puuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti hankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua aarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi mielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden täytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.
Mutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli jättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi apinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso urosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun havaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne tänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä apinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon, sillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.
"Hiljaa, Tantor", huusi Tappaja, "minähän täällä olen — olen tarmangani Korak."
Uros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään. Korak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä luikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin hyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä. Vuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen kanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa paksunahkaista — rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli ei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen ohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden välitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja kerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet kumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.