Pysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen etsinnän kylässä — korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan ensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi liikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät saaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka lähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain rakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä sijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi Miriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti rakennusta — jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän kääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli vakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa pitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä varustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle. Mies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin varrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli yksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-, seitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin joko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä vaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät soturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen kimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta. Teille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei ollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin leveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan taitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie pinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos joku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen varmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak uskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se edelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän lähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta pimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin seinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa kahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi vartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut hänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän polviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei tuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä mies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista ei olisi ollutkaan.
Korak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas hetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun tämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti kädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän olisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen takanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista päätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen kielletystä sulosta.
Mutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän sääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet, jotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille. Neekeri ponnisteli noustakseen — kääntyäkseen häneen tarttunutta olentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki turhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt hievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua yhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot kävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui — tällä kertaa viimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin ovea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies kääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran rannalla.
"Miriam!" kuiskasi hän.
"Korak! Minun Korakini!" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen vangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen tervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.
Nuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja nilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja tarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen synkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien ulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan hökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se vainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti heti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät päänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi pakolaisten valkoista ihoa.
Korak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin mukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta heidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan asiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana oppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti pitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus iskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.
Toverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt parveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä. Ensiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin oli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli poissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä säikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä nähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän säikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat nopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden ainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja tuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi ja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan hyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.
Nähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi puuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä ehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä kannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan vedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan, olivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.
Jollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa suoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin Korak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei Korak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli, että ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli parikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa koiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen sääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo hyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli jaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.