Korakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä nuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja ankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi puistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän tylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä tarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän ihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli ollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä sheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt, eikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt määräpaikkaansa — että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin ja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän ruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää kertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun viestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja ehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä vesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.
Vähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti selittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan. Ruotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että julkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin päällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä luotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa päällikköä.
Tämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin ihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla manööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten onnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia jälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia, kirkuvia paholaisia.
Pyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä, jotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi seurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin luulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen liikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri hän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin levottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada hänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he lukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä ahdistaa.
"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten", sanoi Malbin.
"Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,
Karl?"
"Kyllä", vastasi Jönsson. "Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun häntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen — ja melkein vielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä typeryydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa tapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja alastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta villi-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata — ja juuri senvuoksi monin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin, soisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi harkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän suurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi jo ensi ryntäyksessä."
Mutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien hyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet itsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.
Seuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää kohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun viestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.
Heidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista ei hiiskuttukaan, — he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla sellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja hieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja minkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja luonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus olisi herättänyt epäluuloa.
Tätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja kylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon jutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli pitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat eurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen, että hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän hartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun lopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu ilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.