"Etkö sitä tiennyt?" kysyi Malbin. "Sepä omituista. Viime kuunkierrolla se tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen kaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo ihan hengetön."
Kovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei ollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien lunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä juhlateuraaksi tai — luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus havahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa ryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä valkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään ilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli vain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys sai Kovudun ymmälle.
"Minäpä tiedän valkoisen tytön", virkkoi hän äkkiä. "Jos haluatte hänet ostaa, saanette hänet huokealla."
Malbin kohautti olkapäitänsä. "Meillä on tässä ilmankin vastuksia, Kovudu", sanoi hän, "niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja kiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks—"
Malbin napsautti halveksivasti sormiansa.
"Se on nuori", sanoi Kovudu, "ja kaunis katsella."
Ruotsalaiset nauroivat. "Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa, Kovudu", selitti Jönsson. "Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa vanhoista ystävistä."
Kovudu hypähti pystyyn. "Tulkaahan", virkkoi hän. "Näytän teille, että hän on ihan sanojeni mukainen."
Malbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän katseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien viekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen hämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä makuumatolla.
Malbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. "Se on varmaan tuhatvuotias, Kovudu", sanoi hän lähtiessään majasta.