"Tyttö on nuori", huudahti villi. "Täällä sisällä on pimeä. Ette voi nähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon", ja hän käski kahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja taluttaa hänet esille tarkastettavaksi.
Malbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat olivat ihan pakahtua — ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta. He eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai samanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät halunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten varastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella oli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä laatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo kerran olivat yrittäneet ryöstää.
Kun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät molemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen katseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan huudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa hän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.
"No?" sanoi hän vanhalle päällikölle.
"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?" kysyi Kovudu.
"Vanha hän ei ole", vastasi Malbin; "mutta sittenkin hänestä tulisi meille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, — siellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi."
Miriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut heiltä mitään — he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin mustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä arabiaksi.
"Me olemme ystäviä", sanoi hän. "Tahtoisitko, että veisimme sinut täältä pois?"
Hitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle tämän ennen tutunomaisen kielen muisto.
"Minä tahtoisin päästä vapaaksi", sanoi hän, "ja palata Korakin luo."