"Mitä hittoa sinä yrittelet?" murisi Jönsson. "Tahdotko hukata kaiken palkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään, vaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin sinua järkevämmäksi, Malbin."
"Minä en ole puusta", jupisi Malbin.
"Soisinpa, että olisit", vastasi Jönsson, "ainakin siihen asti, kun olemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu."
"Lempo soikoon!" huudahti Malbin. "Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat kyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää tyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?"
"Siksi, että minä sen kiellän", ärjäisi Jönsson. "Olen aina sallinut sinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja ajan tahtoni perille — koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä, kuten molemmat tiedämme."
"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen", jupisi Malbin. "Ehkä luulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen neekeritytön…"
"Suu kiinni!" katkaisi Jönsson. "Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä, sen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä kanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle, vaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja raatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa surmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna, yrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme heittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi, että sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä kerran, Sven…" ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen pistettyä revolveria.
Malbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja lähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. "Jos hän vielä kiusaa sinua, niin kutsu minua", sanoi hän. "Minä olen aina lähellä."
Tyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat puhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle arabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden kahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja Jönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli lähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän torailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä ja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen, rukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja viidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä mies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti karata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli pelastettu.
Pitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko viidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä, joita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi niinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei kuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän tulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä noutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?