Kun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta Korakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka pahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä kiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa onnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten samoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen keskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja ruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin, eikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki odotti.
Koko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän, eikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka ääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.
Malbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin puhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla. Miriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen tuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta. Se katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa vasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen veitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.
Neljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin oli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan saapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne hänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.
Tänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet nopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson olivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri suunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin teltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen kasvoillaan oli pedon ilme.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ihmisten ilmoille
Tuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen hypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö miehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset olivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta päästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon ja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.
Miriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi häntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin puolittain käyristyneet — valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa olivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.
Tyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin yrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon metsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi tyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin Malbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla sormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam taisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai jokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä tässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa oli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan lihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea luonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat senmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä. Hitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän kovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi yhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.